unelma näyttää niin hyvältä, kunnes se toteutuu ja sä elät sen kanssa.

23.05.2013 - Maisa Hyttinen

MILLAISTA ON OLLA HEVOSENOMISTAJA?
Mietteitä hevosen omistamisesta.

Olisi varmaan helpompaa kertoa millaista oli ilman hevosta. Tai miltä hevosen omistaminen ennen tuntui. Muistan aika hyvin ne fiilikset kun tajusin, että maailman ehkä kiehtovin hevonen on puoliksi minun. Sillä kertaa se hämmentynyt ilo kesti ehkä seuraavaan aamuun ja sen jälkeen olin kai lähinnä ylpeä. Kaikki tallilla palellut talvi-illat, välillä epäreilultakin tuntunut työmäärä ja muut tuskanhetket (joita oli loppujen lopuksi tositosi harvassa) saivat ihan uuden merkityksen kun vaivannäkö palkittiin toteuttamalla pikkutytön suurin unelma. Samalla taisin saada paljon omaa hevostakin tärkeämmän asian - luotan vieläkin siihen, että voin saada kaiken haluamani jos vain olen valmis yrittämään ja tekemään töitä tarpeeksi.

Sotilaan kanssa alku oli ihan erilainen. Ei ollut yhteistä arkea hevosen kanssa eikä hevosen omistajuus ollut käytännön kannalta pelkkä muodollisuus. Automatkalla varauduin pettymykseen. Kaikesta kuulemastani hyvästä huolimatta en uskaltanut toivoa tai odottaa mitään minkä haluaisin lastata traileriin ja viedä ylpeänä kotiin. Epätietoinen odotus sai koko jutun tuntumaan oikealta hevosenhankinnalta, vaikka olimme päättäneet käydä katsomassa vain Sotilasta. Suurella jännityksellä odotin myös sitä, miten uskallan tehdä päätöksen. Entä jos en olisikaan ollut aivan varma? Mitä jos hevonen olisi rampa, mutta muuten ihana? Tukijoukoista huolimatta päätös olisi kuitenkin minun. Onneksi Sotilas täytti kaikki odotukset moninkertaisesti eikä päätös ollut vaikea, vaikka alitajunnassa hiersi ajatus siitä, että hankin hevosen pelkkien kuulopuheiden perusteella.

Ensimmäisenä aamuna seisoin pitkään katselemassa omaani, tuntui uskomattomalta. En ole koskaan jäänyt hevosen kanssa yksin jos olen ollut apua vailla, mutta Sotilaan kanssa olen ollut alusta asti omillani. Kukaan ei ollut kertomassa miten aloittaa. Yksin en onneksi ollut ja ensimmäiset kahdeksan kuukautta apua oli koko ajan saatavilla. Yhteisiin ajotouhuihin tutustuessa sain mukaan henkisen tuen ja rauhallista selkäännousua voitiin harjoitella molemmille tutun ja turvallisen ihmisen kanssa. Yhtään huijjaamatta voin sanoa, että elämä oli helppoa.

unknown soldier13

Jälleen hevosenomistaja, syksy 2011. (c. Mirella Ruotsalainen/hertjekker.net)

Oman hevosen takia revin itseni arkiaamuisin sängystä puoli seitsemältä. Viikonloppuisinkin herään ensimmäisen kerran viimeistään kahdeksalta Sotilaan nälkäiseen kolisteluun. Joskus herään epämääräiseen ryskeeseen keskellä yötä ja käyn katsomassa onko kaikki hyvin, vain löytääkseni pirteän kaverin, joka on keksinyt paiskoa ruokakuppia tai suolakiveä. Ei se kiukuta. Jokainen jälleennäkeminen terveen hevosen kanssa tuntuu hyvältä, arkiaamuisin ja aamuöisinkin. Pennun haaveri on muutenkin vielä tuoreena muistissa - en ole kovin kaukana puhelimestani ollessani poissa kotoa ja tarvitsin kumimaton karsinan lattiaan nukkuakseni rauhassa. Välillä hevosen omistaminen on elämäni väsyttävin ja stressaavin asia. Mitä jos, mitä jos?

Loppujen lopuksi Sotilas on kuitenkin se juttu. Kaikki rutiinit pyörivät Sotilaan ympärillä, mutta Sotilaan kanssa pääsen pakoon tasaista arkea. Oma hevonen tarkoittaa minulle stressitöntä vapaa-aikaa. Pakokeinoa, mahdollisuutta nollata vähän. Toisaalta oma hevonen on haaste, jonka kautta voi toteuttaa itseään. Näen Sotilaan aika valmiina hevosena - se on tasapainoinen, luottavainen, yhteistyöhaluinen ja nähnyt elämää jo nyt enemmän kuin moni hevonen näkee koskaan. Omassa ammatissaan kärryjen edessä se on moitteeton tilanteessa kuin tilanteessa. Ratsuna se ei ole valmis eikä koskaan valmiiksi tulekaan. Yhdessä meillä sen sijaan on paljon ratsastustemppuja suurempaa opittavaa, sellaista jonka oppii vain vuosien yhteistyöllä. Vielä kaksikko ei ole yksi.

IMG 0312 IMG 0374  

Oma hevonen on arkea. Älytön määrä rutiineita, velvollisuuksia ja vastuuta. Minut on jo pienenä opetettu hyvin ja kaikki hevoset matkan varrella ovat tehneet oman korvaamattoman osansa. Luotan siihen mitä näen ja tunnen. Suuri kiitos Sotilaalle siitä, että jokapäiväiset asiat sujuvat helposti. (Se on ihan mahtava kotonakin!) Sen kanssa olen oppinut, ettei kannata ottaa stressiä arkisista jutuista. Harrastaminen on kivaa, vaikkei mitään erityistä tapahdukaan.

Sain Pennun ollessani 10-vuotias ja kasvoin omani kanssa. Viisi vuotta myöhemmin olin valmis kantamaan vastuuni ja yhteinen matka ensimmäisen oman hevosen kanssa päättyi. Tuskallinen, mutta kasvattava ja väistämätön kokemus. Ajattelin, että uuden hevosen kanssa joutuisin taistelemaan varovaisuuden ja ylihuolehtimisen kanssa, väärässä olin. Ei minua pelota. Luotan (liikaakin?) siihen, että Pentu pelasti onnettomuudellaan Sotilaan eikä samanlainen tapaus osu kohdalle toista kertaa. Jokaista päivää, kaikkia yhteisiä hetkiä ja ilonaiheita, niitä kaikkein pienimpiäkin, osaa kuitenkin arvostaa ihan eri tavalla.

Hän ei ollut milloinkaan

Mistään kovinkaan huolissaan

Kun ei osannut keskittyä

Kuin tähän hetkeen nykyiseen

Pystyn tähän.

Psst. Ilmoittauduimme Sotilaan kanssa match show'hun! Ilmoittakaa omat silmäteränne mukaan myös tai tulkaa moikkaamaan muuten vain! (Kutsu: Eurokummun hevosharrastajat ry, Lahti. 15.6.) Hurjan iso kiitos kaikille lukijoille, teitä on jo 265! :)

ak

Törmäillään somessa!

Voit seurata kirjoittajaa hevosineen Instagramissa @maisahyttinen. Facebookissa palvelee sivu Hevosvalokuvaaja Maisa Hyttinen.

Someja sopii käyttää myös yhteydenottokanavana esimerkiksi kisakuvatilauksissa ja muissa rennoissa yhteydenotoissa.

Ammatillisesti relevantimpaa sisältöä kannattaa etsiä LinkedInistä. Verkostoidun mielelläni!

Virallisemmissa asioissa voi laittaa sähköpostia osoitteeseen maisa.hyttinen@123ride.fi.

Muista myös Hevoslehti RIDE!