Sinä avarrat maailmaa, mutta mua se vaivaa kun omani on hiekkalaatikon kokoinen.

10.06.2016 - Maisa Hyttinen

Luvassa on ylläriylläri ihan älytön inttikuvaoksennus ja reilusti avautumista. Pärjäilkää, heh!

Tuli näköjään kesä, ihan huomaamatta. Ajattelin talven telttailujen jälkeen, etten enää koskaan valita lämmöstä. Jos -30 teki olosuhteista vaikeita, niin +30 tekee tästä touhusta ehkä jopa vielä sitäkin tukalampaa. Talvella noin 15 kilon taisteluvarustus lähinnä lämmittää mukavasti, nyt tuntuu siltä kuin olisi pukenut päälleen saunan.. En silti valita. Näitä parin kolmen kuukauden takaisia leirikuvia katsellessa ei tule lainkaan ikävä kaikkea sitä lunta ja loskaa jossa hetken mekin saimme ryömiä. Oli märkää ja kylmä. Nyt on valoisat yöt ja ihan päättymätön lämpö.. En vaihtaisi!

Aamuja on takana 159, edessä 96. Meidänkin nykyiset johtajamme (ja samalla kaikki muutkin vuoden palvelleet 1/15-miehet) ja meidän oman saapumiserämme puolen vuoden jätkät kotiutuvat viikon kuluttua. Eskadroonassa kaikki on niin pientä; kaikki tuntevat toisensa ja koulutushaaraan katsomatta ollaan samaa perhettä. Kurja ajatus, että 6 päivän päästä melkein puolet tästä perheestä lähtee lopullisesti. Tilalle tulevat uudet johtajat omasta saapumiserästämme ja myöhemmin kesällä uudet alokkaat. Etenkin sotilaspoliiseille se tietää haasteita - uudet johtajat ovat huomattavasti miehistöä kokemattomampia meidän omissa hommissamme. Ja Haminan johtajakoulutuksen jälkeen pudotus rentoon Eskadroonaan tulee olemaan melkoinen syöksykierre jokaiselle uudelle.

Pakko myöntää, että vähitellen kaikkein motivoituneinkin alkaa lopulta hajoilla. Kannan edelleen koulutushaaramerkkini ylpeydellä, enkä vaihtaisi tätä mihinkään, mutta etenkin ihan päättymättömät kiinniolot rikkovat vähitellen meistä jokaisen. Olisi kivaa päästä käymään kotona vähän useammin kuin kerran kuukaudessa.. Samat neljä seinää ja seitsemän ryhmäkaveria käyvät väistämättä tökkimään, kun kolme viikkoa lähes tauotonta yhdessäoloa alkaa olla täynnä. Mutta tiedossahan tämä oli, jo etukäteen.

AMPUMALEIREILLÄ ON OLLUT TARJOLLA YLELLISYYKSIÄ - NUOTIOITA JA OIKEAA RUOKAA PUSSIRUUAN SIJAAN.

TRANGIA.. TRIANGELI.. MIKÄ IKINÄ. ITSE OLEN SIIRTYNYT TST-MUONASTA JO KAUAN SITTEN NUUDELEIHIN JA TONNIKALAAN.

Välillä on pakko muistuttaa itseään siitä, miksi on niin hienoa olla juuri sotilaspoliisi..

Aika yleinen käsitys on, että paljon rakennetulla alueella operoivat spollet eivät leireile metsässä. Väärin! Todella, erittäin ja ehdottomasti väärin. Metsäaamuja kertyy ihan tolkuttomasti. Maastossa toimimme pääasiassa tiedustelijoita (eli käytännössä sissejä) vastaan, eivätkä meidän leirimme eroa toisistaan juurikaan. Kalusto ja taistelijat kulkevat autoissa kymmenien kilojen rinkkojen ja kymmenien kilometrien marssien sijaan, mutta esimerkiksi meidän taisteluvarusteemme painavat yli viisi kertaa tiedustelijoiden varustusta enemmän..

Metsässä spoltouhu on kaukana rakennetun alueen elokuvameiningistä - tämän viikon leirillä makasin itsekin yli 15 tuntia tuijottamassa samaa maisemaa, ihan vain odottaen. Ylipäätään leireily menee lopulta selviytymistaisteluksi. Ainoa tarjolla oleva ruoka on taistelumuonaa (kuiva-aineksia, joihin lisätään vain lämmin vesi), jota ehditään syödä hyvällä tuurilla kerran päivässä. Näin pienestä joukkueesta juuri kukaan ei ehdi nukkuakaan. Reissuun lähdetään yleensä omien vesien kanssa, ja tähän mennessä vielä kertaakaan vettä ei olla onnistuttu hakemaan lisää ennen kuin ollaan oltu ilman jo tuntitolkulla. Etenkin nyt helteellä veden loppuminen tuntuu lähinnä maailmanlopulta. Viikko lähes syömättä, nukkumatta ja hetkittäin juomattakin on pitkä aika.

3 300x200

Omalla aika sairaalla tavallaan maastoviikot ovat yksi parhaista jutuista intissä. Etenkin nyt kesällä on ihan hauskaa nukkua taivasalla, valoisina öinä metsässä on helppo liikkua ja tilanteet kehittyvät yllättävästi, kun molemmat osapuolet tekevät ratkaisuja täysin omillaan. Jännitys on parhaimmillaan melkoinen! Metsässä höntyilystä seuraa kuitenkin joka kerta niin päättymätön nääntymys, että ilman koulutus- ja vartioviikkojen kevyttä ohjelmaa voisi puhua jo ihan oikeasta armeijatouhusta.

Olen aina viihtynyt hyvin Netflixin ääressä, mutta menneiden 150 päivän aikana olen katsellut kaikkea mahdollista turhaa enemmän kuin ikinä. Etenkin vartiossa on aikaa. Tai voisi sanoa paremminkin niin, että meillä ei mitään muuta olekaan kuin aikaa. Meidän ryhmämme lähtee yleensä maastoviikolta suoraan vartioon, joten lepoviikko osuu parhaaseen mahdolliseen kohtaan. Aina täynnä oleva jääkaappi, parhaimmillaan 20 tuntia vapaa-aikaa päivässä eikä oikeastaan tietoakaan armeijan muodollisuuksista. Vartioviikot tekevät ehkä kaikkein suurimman eron meidän ja kaikkien muiden koulutushaarojen välille. Kaikkein rankimmat, tylsimmät ja vaikeimmatkin koulutusjaksot päättyvät lopulta vartioon. Me tiedämme aina milloin lepoviikko on tulossa, muut eivät etukäteen tiedä milloin kurjuus loppuu.

9 200x300

VARTIOSSA ON HYVIN AIKAA GRILLATA ESIM JOKA ILTA. KASARMILLA ILTA VIETETÄÄN SEN SIJAAN PÄIVÄPEITTOA TAITELLEN..

Koulutusviikkoja on ihan laidasta laitaan. Pahimmillaan viikkotolkulla täysin turhia, koulutukseen mitenkään liittymättömiä nakkihommia; liikenteen- ja järjestyksenvalvontaa, tapahtumien rakentamista, ylimääräisiä apukäsiä sinne tai tänne.. Parhaimmillaan esimerkiksi asutuskeskustaistelua ja suojaustehtäviä, suoraan toimintaelokuvista! Viime viikonloppuna valtasimme rakennuksia, busseja ja pääsimme räiskimään junaankin. Sitä on vaikea selittää miltä tuntuu, kun 20 taistelijaa syöksyy rakennukseen ja lähes silmänräpäyksessä tarkistaa, kiinniottaa ja/tai tuhoaa kaiken vastaantulevan. Koskaan ei tarkalleen tiedä mitä on vastassa. Toimintaleffafiilikseen pääsee viimeistään siinä vaiheessa kun kymmenkunta rynnäkkökivääriä nakuttaa sisätiloissa samaan aikaan! Toisaalta paljon rauhallisempi siviilialueella harjoitteleminen on melkein yhtä siistiä - esim. sotilassaattue lentokentän terminaalin edessä herättää aika isosti huomiota.

TUNTUU HASSULTA AJATELLA, ETTÄ VASTA IHAN VÄHÄN AIKAA SITTEN OLI NÄIN KYLMÄÄ JA PIMEÄÄ. TAVALLAAN SIINÄKIN OLI OMA VIEHÄTYKSENSÄ.

TÄMÄN VIIKON LEIRIEVÄÄT, KUUDELLE PÄIVÄLLE. JA SAMAN LEIRIN MUSTELMASALDO, LISÄNÄ VIELÄ YKSI AINA YHTÄ HYVÄ KUUME.

Ei siitä silti mihinkään pääse, että onhan tämä edelleen parasta ikinä. Viimeaikoina pistänyt ihan kirjaimellisestikin polvilleen (kuten ehkä kuvastakin näkee, heh) ja yhtä suurta henkistä työmaata tuskin tulen koskaan kohtaamaan, mutta jokainen aamu on vieläkin yhtä hyvä. Kunhan tästä univelasta ja kipeilystä taas selviää! Niin vähän enää jäljellä, että pitäisi valittamisen sijaan muistaa pitää hauskaa.

Pieni purkaminen näköjään auttaa. Välillä on oikeasti rankkaa olla valtaosan ajasta ainoa nainen koko yksikössä. Tottakai mahdollisuus yksinoloon on ylellisyyttä, mutta vertaistukea kaipaa silti. Nihkeästä alusta huolimatta ehkä maailman löysimmästä ja epäsotilaallisimmasta Eskasta on kuitenkin reilun muutaman kuukauden aikana tullut koti. Sinne on kiva palata ja se on kai pääasia.

Törmäillään somessa!

Voit seurata kirjoittajaa hevosineen Instagramissa @maisahyttinen. Facebookissa palvelee sivu Hevosvalokuvaaja Maisa Hyttinen.

Someja sopii käyttää myös yhteydenottokanavana esimerkiksi kisakuvatilauksissa ja muissa rennoissa yhteydenotoissa.

Ammatillisesti relevantimpaa sisältöä kannattaa etsiä LinkedInistä. Verkostoidun mielelläni!

Virallisemmissa asioissa voi laittaa sähköpostia osoitteeseen maisa.hyttinen@123ride.fi.

Muista myös Hevoslehti RIDE!