Juuri nyt tuntuu täysin turhalta luetella bloggaustauon (eli koko kesän) aikana tehtyjä, saavutettuja ja haaveiltuja asioita. Onnistuneella koelähtövauhtisella hiitillä, loistavasti sujuneilla hölkkäkuukausilla tai kuntoon hoidetuilla paperiasioilla ei ole enää mitään merkitystä. Yksi huono askel teki kaiken tehdyn tekemättömäksi. Tällä hetkellä hienossa kunnossa oleva eläväinen, ja vielä joitain päiviä sitten elämäänsä tyytyväinen hevoseni nilkuttaa tarhassaan kolmijalkaisena. Tänä syksynä me emme valmistaudu koelähtöön, starteista puhumattakaan. Emme pääse osallisiksi tuoreista sänkipelloista, viilenevästä metsästä tai oikeastaan mistään muustakaan. Seuraavat kuukaudet sisältävät vain kävelyä, jäitä ja valtavasti huolta.

Loukkaantumiset ovat valitettavasti olennainen osa elämää urheiluhevosten kanssa. Siihen tottuu. Jokainen hevonen vaivaantuu joskus jostain. Pettymys vain niellään, vaiva hoidetaan ja kaikki aloitetaan alusta. Joskus ura päättyy ja se siitä, hevoset eivät onneksi lopu maailmasta kesken. Tottakai valitsisin mieluummin piikitystä kaipaavat kipeät nivelet, tulehtuneen kurkun tai lähes minkä tahansa lihasvamman, mutta vaikka jännevamma ehkä kaikkein pelätyin onkin niin ei maailma siihen pääty. Nekin ovat arkipäivää, ja niistä toivutaan. Joskus takaisin tositoimiin, joskus lemmikeiksi. Sotilaalle tämä on tuttua eikä ensimmäinen kerta minullekaan. Harmittaa silti niin että itkettää. Tottakai huoli on valtava, mutta juuri nyt eniten kirvelee pettymys ja epäonnistuminen. Töitä on tehty paljon ja olimme jo niin älyttömän lähellä. Tällä yrittämällä ei vaan saatu tilaisuutta onnistua.

Starttihevosen arjen sijaan pääsette seuraamaan tuoreen jännevamman hoitoa..

Puolitoista kuukautta Sotilas on ollut valjaissa kolme tai neljä kertaa viikossa, noin kymmenen kilometriä hölkkää. Lauantaina oli tarkoitus tehdä Oton kanssa tuttu intervalliharjoitus treenisuoralla ja sitä ajatellen olin ajanut muutaman edellisen lenkin vähän reippaampaa hölkkää. Kaikki oli kohdallaan. Hevonen virkeä, pohja ihan hyvässä kunnossa ja aamusta sääkin inhimillisen viileä. Hyväksi todetut 2,5km hölkkää alle (reilun kilometrin kävelyn lisäksi), kolme ensimmäistä vetoa ravilla. Vähän liikaa intoa ja vähän liikaa vauhtia, mutta hyvällä tyylillä ja ongelmitta. Neljäs laukalla. Parin kuukauden laukkatauon jälkeen laukka kuulemma tuntui räpellykseltä, mutta syytä huoleen en sivusta nähnyt. Kaikki näytti sujuvan ihan ok, kunnes Sotilas vaihtoi suoran päättyessä lennosta raville sen sijaan että olisi antanut laukan normaalisti alas. Muutaman pitkän harppauksen se otti ja rikkoi uudelleen laukalle. Mitään radikaalia ei tapahtunut, ei yhtään selvästi huonoa askelta. Siitä huolimatta toinen etujalka putosi alta ensimmäisellä hölkkäaskeleella vedon jälkeen. Muutamassa päivässä tilanne ei juuri ole parantunut, pelkkä käveleminenkin näyttää kovin vaikealta.

Urheasti se nilkutti kotiin. Liikkeestä päätellen olisin voinut vannoa, että lavasta repesi jotain. Tasainen niiaus koko liikkeen ajan, ei mitään selvää kipupistettä tietyssä vaiheessa askelta. Paino koko kaviolla, polven ja vuohisen taipumisessa ei silmämääräisesti mitään outoa. Hieman toista etujalkaa lyhyempi askel ja tuskainen ilme jalan ojentuessa eteen. Kotona reilusti kylmää, back on trackit, arnikaa lavoille. Jalka ei muuttunut kuumaksi eikä turvonnut muutaman tunnin seurailun aikana. Lavasta löytyi kipeä kohta, mutta mitään radikaalia ei tapahtunut. Illalla kylmäsin jalat vielä uudelleen. Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen odotin kauhulla millaiset jalat tallissa olisi vastassa. Vain kevyesti turvonnut vuohinen ja jäykkä lapa, huh. Ei lämpöä nivelessä eikä jänteissä, ei reaktiota vääntelyyn, taivuttamiseen eikä puristeluun. Silti jalka oli täysin pois alta. Lihasvamma, jännevamma, nyrjähdys, murtuma. Mikä tahansa voisi olla mahdollinen, tai olla olematta. Oireet eivät täsmänneet vielä sunnuntaina oikein mihinkään. Ainoa kovasti huolestuttava asia oli vaikea liikkuminen. Lisää kylmää ja tarhaan. Liikkuminen vaikutti helpottavan ontumista jonkin verran.

Maanantaina soitin sekä eläinlääkärille että oman kylän luotetulle, vaikkakin epäviralliselle, jalkaspesialistille. Eläinlääkärillä ei juuri ajatuksia ollut, mutta pienetkin murtumat voitiin poistaa mahdollisista vaihtoehdoista - Sotilas varasi painoa jalalle ja käytti sitä etenkin iltaruokia odotellessaan oikein sujuvasti. Ohjeena kylmää ja kielto hötkyillä; mitään sellaista se ei voi olla mitä aika ei toisi esiin. Iltapäivällä tilannetta katseltiin jalkamiehen kanssa ja valitettavasti omiani vahvemmat sormet löysivät jänteistä kipeän kohdan takaa heti vuohisen yläpuolelta. Nivel ei reagoinut taivuttamiseen vieläkään, mutta muuten jalka oli lavasta saakka aran oloinen. Kipeitä kohtia löytyi lihaksista sieltä täältä ympäri hevosta. Todennäköisenä diagnoosina revähdys hankositeen tai ulomman koukistajan alahaaroissa. Vieläkään jalka ei ollut pahasti turvonnut eikä lämmin, joten täystuho taidettiin välttää. Vammakohta sai samalla kertaa 20 minuuttia laseria, jatkohoito-ohjeet olivat tutut.

Eilen Sotilas sairaskengitettiin. Kipeään jalkaan laitettiin jalkaa kannalta tukeva patenttikenkä ja kantoja nostettiin viiden millin paksuisella kiilalla. Revähtäneen jänteen venymistä siis pyritään hieman rajoittamaan kaikkein akuuteimman ja kipeimmän vaiheen ajan. Liukkaan tarhan (ja tulevien viikkojen sateisen sääennusteen) vuoksi päädyimme hokkikenkään. Liukastelu kuraisessa tarhassa voisi olla kipeälle jalalle tuhoisaa. Myös terve etujalka kengitettiin patenttikenkään, mutta ilman hokkeja ja kantakiilaa. Sotilaalla on pelottava ja typerä tapa kääntyä osittain pelkän sisäjalan varassa, jolloin koko jalka kiertyy painon alla. Nyt tapa näkyy erityisen selvästi sen siirtäessä painoa kipeältä jalalta terveelle. Hokittoman kengän kanssa terve jalka pääsee kiertymään vapaasti mikä säästää niveliä huomattavasti. Hokkien kanssa kierto aiheuttaisi jopa murtumariskin. (Pentu mursi jalkansa aikoinaan juuri niin.) Kavioiden korkeuseron vuoksi liikkuminen on sallittua vain pehmeässä tarhassa. Kengitystä muutetaan kun ontuminen loppuu ja käveleminen voidaan aloittaa, oletettavasti noin parin viikon kuluttua. Siihen saakka tarhailu täytyisi pitää mahdollisimman aktiivisena jotta Sotilas liikkuisi mahdollisimman paljon itse ja omien tuntemustensa mukaan. Kengityksen yhteydessä vammakohtaa laseroitiin 10 minuuttia ja jalkaa hoidettiin ylempää toiset 10 minuuttia. Jalkaa ei saisi päästää ylempää kovin jumiin, joten myös lihakset saavat laseria ja hierontaa.

Jalkaa kylmätään nyt kolme tai neljä kertaa päivässä ja aineenvaihdunta täytyisi pyrkiä pitämään mahdollisimman vilkkaana. Jo alkujaan vaatimaton turvotus suli eilen jonkin verran ja vammakohta tulee ajan kanssa vähitellen esiin. Vuohinen muuttaa takaa hieman muotoaan vaurioituneen jänteen hakiessa ilmeisesti vähän paikkaansa. Jalkaa hoidetaan laserilla joka toinen päivä seuraavat kaksi viikkoa jonka jälkeen tilannetta katsotaan uudelleen. Kengitystä tarkistetaan ontumisen hellittäessä. Klinikkareissu ja vamman ultraaminen ovat ajankohtaisia muutaman viikon päästä. Nyt tutkimuksissa selviäisi vain vamman laajuus ja sijainti, mutta hoito-ohjeet olisivat joka tapauksessa samat. Myöhemmin voidaan samalla kertaa selvittää onko vamma lähtenyt parantumaan. Ja tieto lisää tunnetusti tuskaa.. Toivon todella että kyseessä on uusi repeämä eikä uusinut vanha.